|
Susu tuli meille hetken mielijohteesta, raskaushormonieni täyttämään taloon
Ennille seuraksi. Voi mikä ihana hormonipöllyhankinta! Olin käynyt muutaman viikon aikana useamman kerran pentulaatikolla
"ihan muuten vaan" pinseripentusia katsomassa ja alusta saakka se oli juuri Susu, minkä aioin taskussa kotiin kaapata.
Äkillisestä pentuhuumasta huolimatta Susu ei tullut maailmani keskipisteeksi, vaan perheenjäseneksi muiden joukkoon, toiseksi
koiraksi ja lähinnä siis Ennille kaveriksi. Elän kuvitelmissa, että lässytin ja lääpin Susua huomattavasti vähemmän kuin Enniä pentuna,
mutta enpä tiedä. Sallittakoon kuvitelmat ja pienet onnistumisen tunteet tämän joskus asetetun tavoitteen ja sen saavuttamisen suhteen. ;)
Todennäköisesti kahden aikuiseni nuoruusvuosia erottaa puhtaasti se, että Susu sai kasvaa aivan pellossa siinä mielessä, että en jaksanut vaatia siltä
kovin suuria. Se seurasi Enniltä paljon, ja jossain vaiheessa murkkuikänsä jälkeen huomasin, että likkahan kulkee hihnassa yhtäkkiä kuin mikäkin aikuinen
ja on oppinut muutenkin vaikka ja mitä. Susun kanssa ei ole oikeastaan
koskaan tarvinnut vääntää mistään. Se on ollut siitä (pinserille) normaalin rasittavasta teini-iän
sähläys- ja piippausvaiheesta huolimatta mukautuvainen, eikä ole
kyseenalaistanut paikkaansa perheessä – uskaltaisinkohan sanoa, että -
ikinä. Ennin tiettyyn jääräpäisyyteen tottuneena yritin alkuvuosina hieman ihmeissänikin päästä Susun pään sisälle.
Ei, ei se vaan ole kovin omapäinen otus. Ehkä kaikki pinserinartut ei olekaan? Äärettömän kiltti perherakas koira, jota en Ennin tavoin ole koskaan jännittänyt
lasten seurassa.
Supasella on aina ollut omat pikkupiirinsä, joissa tuntea olonsa hyväksi.
Piirien ulkopuolinen maailma ja sen kohtaaminen on sitten päivän fiiliksen
mukaan joko vähän jännittävää, täysin turhaa, kamalaa tai jopa kovin
ällöttävää. Supasen mieli on kuin allekirjoittaneen, ja onhan tämä narttu
meidän perheestä ehdottomasti eniten se, joka allekirjoittanutta
tunnetiloineen lukee. (Muita ei joko kiinnosta tai sitten ne eivät vaan
kulje samoilla pituuksilla meidän fiksujen kanssa.) Tämän kiva-paska-on-offailun huomasi näyttelyissäkin, joissa sijoitussopimusajan käytiin.
Kaikki ahtaat hallit eivät olleet tulevan valion mieleen kun taas joissain
oli helppo esiintyä oikein hienosti ja antaa parastaan.
Vuosi vuodelta on sietokyky ja hermot parantuneet (ihmisen ja koiran) ja
nykyään itse osaan lukea likkaa paremmin, tiedän milloin se ei osaa / halua / selviä.
Toisin kuin Enni, on Susu parhaimmillaan kun sille kerrotaan, mitä tehdä.
Se on vähän turhan "mielistelevä" ja usein turhaudun sen
kanssa, mutta tiedän, että jonkun toisen käsissä se loistaisi.
Luonnetestissä ampumiseen paineistuksessa reagoiminen ei meillä näy arjessa (ensimmäisen uuden vuoden
vietti Ennin tärisevässä kyljessä, sittemmin on sivuuttanut Ennin reaktiot), Susu ei
ole koskaan pelännyt isommin ukkosia, pamahduksia tms. Sen sijaan tosi korkeat piip-äänet
tuntuvat nykyään vaikuttavan siihen, ääniherkkyyttä
sekin. Susu liisattiin pentuetta varten
parhaan kaverini kenneliin. Megamageiden koti oli Susulle
ennestään tuttu, koirat ja ihmiset sen omaa laumaa, kaikki sujui
luontevasti, mitä nyt palvelu taisi pelata turhankin hyvin. ;)
Susu oli mahtava emä ja hoiti pennut tunnollisesti ja tarkkaan. Se vietti toisessa kodissa pari kuukautta,
eikä minua meinannut saada paikalta pois niin millään. Onneksi oli vain 100 kilsan reissuja, mitä useamman
kerran viikossa pennulaan tehtiin. :) R-pentueen odotus, syntymä ja tähänastinen elämä on ollut huikea kokemus,
olen kiitollinen tästä kaikesta koetusta!
|
